It's a terrifying feeling, really. You go on stage, as well prepared as was possible in the time given, grab the mic, and suddenly you feel like an infiltrator about to be caught. All your colleagues are about to find out you're totally a fraud, and you don't actually belong there. You're trying so hard not to give any signs of faltering; that you got this. Your stage face is the only cover you got left in this battle and you're hoping it'll work so no one will notice. And still, you somehow believe they're unto you.
Time to get real. I've felt like a fraud on stage, in the studio, in trying to be an artist and, well, actually in everything that has anything to do with the things I'm passionate about (except for songwriting, for some reason). The stage and the studio have been the strongest triggers for me on many occasions, and the feelings described above are in no way helpful in getting in the flow and pouring your heart out in either of the places. I mean, who the heck wants to feel like a fraud while doing what should be the best thing in the world - to sing (or whatever it might be for you). I believe you either know very well what I'm talking about, or you don't ( for example, my husband is lucky enough not to relate).
The #impostorsyndrome for me was one of the biggest things to deal with in 2018 and kinda still is. Sure, it's not a rare "disease" (about 70% of people experience it according to a review article published in the International Journal of Behavioral Science) but often so slippery and cunning you won't even realize what's at work. The doubtful feelings and thoughts that are often automatically triggered at certain situations (the ones you really care about) pose as intuitive and truthful. If you're not aware that your thoughts aren't the truth of the situation, the trap takes you like a spider's web catches a butterfly. It's hard to detangle yourself: your voice is already not commanding, shy and weakened (in speaking and singing, or your playing isn't strong anymore, etc.). I don't often look like I lost my confidence (at least if my friends are to be trusted), but I honestly have felt like I'm barely managing to keep it together.
So what do I do about it? Well, learning to simply observe rather than engage with my thoughts has been helpful (and challenging, at times). Observing your thoughts without getting attached to them is definitely a skill in and of itself, but worth acquiring. I also believe the more I have to deal with it, the easier it gets to step outside the feeling. I'm learning to visualize situations beforehand the way I'd like them to go and sometimes I just have to speak encouragingly to myself. The comforting fact is that there's no difference of skills, talent or competence between people who have occasional impostor syndrome and people who don't. It's just how we react and respond to situations, which can be (re-)learned.
Right now I'm giving myself as much grace as I can with this, which is the only helpful way to go about it. Next week I'll be up on stage again and so badly want to let myself enjoy it and not let IS take over. The process has been going on for a long while now, and I feel super excited to perform again. I encourage you to give yourself the permission to be imperfect but fully present at whatever your thing is, one step closer to the person you want to become.
There many ways people experience impostor syndrome and not surprisingly, perfectionists and over-achievers are on top of the list. If you're interested in learning more, this article in Time magazine is worth reading. ---
"Ketä sä yrität huijata?" - Sanoo Huijarisyndrooma
Se on kauhea tunne, oikeastaan - mennä lavalle niin hyvin valmistautuneena kuin oli mahdollista ja yhtäkkiä tuntuu kuin olisi joku paljastumaisillaan oleva soluttautuja. Kaikki kollegat huomaavat kohta, että olen vaan joku huijari, joka yrittää olla artisti/laulaja (tai mikä vaan se sun juttu onkaan), etkä oikeasti kuulu joukkoon. Yritän olla näyttämättä mitään merkkejä epävarmuudesta, että homma on hallussa. Lavanaamasi on ainoa jäljellä oleva suoja tässä eloonjäämistaistelussa ja toivot, ettei kukaan huomaa. Kuitenkin tuntuu kuin kaikki tietäisivät jo.
Ollaan ihan rehellisiä. Olen itse kokenut tällaista lavalla, äänittäessä, kaikessa tässä artistihommassa oikeastaan (yleensä lukuunottamatta laulunkirjoittamista, jostain syystä). Sulle kyseessä voi olla jokin muu ympäristö tai tekeminen. Lava ja studioympäristö on ollut monesti vahvoimmat triggeri-pisteet mulle, eikä ylläkuvatut tunteet eivät millään tavalla edistä flow-tilaa tai sydämensä vuodattamista sitä vaativissa tilanteissa. Kuka nyt haluaisi kokea olevansa feikki tai huijari tehdessään sitä maailman parasta juttua omasta mielestään? Uskon, että tiedät joko erittäin hyvin, mistä puhun tai et oikeastaan tiedä (esimerkiksi mieheni on siunattu tämän kokemuksen puutteella, useimmiten xD).
#Huijarisyndrooma oli vuonna 2018 mulle yksi isoimmista työstettävistä mentaalipuolen tekijöistä ja oikeastaan on vieläkin. Ei se harvinainen ilmiö ole kuitenkaan ( noin 70% ihmisistä kokee sitä joskus the International Journal of Behavioral Science- lehden artikkelin mukaan), mutta usein niin ovela, ettet huomaa edes mistä on kyse. Epäilevät tunteet ja ajatukset, jotka usein nousevat automaattisesti tietyissä tilanteissa (itselleen tärkeissä tilanteissa), esittäytyvät intuitiivisina ja totuudellisina. Jos et ole hereillä siitä, että ajatuksesi eivät tilanteen totuus, olet ikään kuin perhonen tarttuessaan hämähäkin verkkoon. Irtipääseminen ajatuspyörästä on vaikeaa (varsinkin jos ajatuspolku on toistunut usein): ääni on jo menettänyt voimansa, ujous iskenyt ja läsnäolo heikentynyt. En useinkaan näytä ulospäin menettäneeni itseluottamukseni (ainakin jos kavereita on uskominen), mutta joskus on tuntunut vaikealta pitää hommaa kasassa.
No mitä asialle voi tehdä? Itse opettelen yksinkertaisesti havainnoimaan omia ajatuksiani ilman, että jään niihin kiinni tunnetasolla (vaikeaa, mutta auttaa). Omien ajatusten havainnointi näin onkin hankkimisen arvoinen taito. Uskon myös, että mitä useammin joudun kohtaamaan tämän tilanteen, sen käsitteleminen helpottuu kokemuksen myötä. Tämä tietysti vaatii sen, että on todellakin hereillä asiasta ja hankkii työkaluja eteenpäin pääsyä varten. Opettelen myös visualisoimaan tilanteita etukäteen niin kuin haluaisin niiden menevän ja joskus joudun vain puhumaan itselleni rohkaisevasti. Lohduttava fakta on, että huijarisyndroomaa kokevien ja muiden välillä ei ole eroa lahjakkuuden, taitojen tai kyvykkyyden välillä. On kyse vain siitä, miten reagoimme tilanteisiin, mikä on opittava tapa.
Juuri nyt annan asian tiimoilta itselleni niin paljon armoa kuin vain voin. Se lienee ainoa hyödyttävä tapa suhtautua asiaan, kokemukseni mukaan. Ensi viikolla olen taas esiintymässä ja haluan todella paljon vain antaa itseni nauttia siitä enkä antaa huijarisyndrooman ottaa ohjia. Tää prosessi on ollut päällä jo jonkin aikaa ja olen jo taas tosi innoissani esiintymisestä.
Rohkaisen sua antamaan itsellesi luvan olla epätäydellinen, mutta täysin läsnä siinä sun jutussa - yksi askel eteenpäin sitä ihmistä kohti, joksi haluat kasvaa. Eiköhän tää tästä.
Ihmiset kokevat huijarisyndrooman monella tapaa, mutta ei niin yllättäen perfektionistit sekä suorittajat ovat listan kärjessä. Jos aihe kiinnostaa enemmän, tämä artikkeli Time- lehdessä on lukemisen arvoinen (englanniksi).
<3 Johanna