You may know the feeling. The feeling of being stretched thin, as if working extra in order to fit into the conversation, the status quo, the social dynamics of any given group. The chameleons know it the best. But you don't have to recognize yourself as a full-time hyper-adaptor to know what I'm talking about. This is what us social animals do: we assess situations and instantly mold ourselves to fit the groove in hopes to be welcome. I mean, if you didn't, you'd be cast out and risk the chance of not surviving. Well, at least like a thousand years ago (hey, I'm not here to give specific numbers, this ain't a history lesson).
For me it has been a constant companion through high school til' this day. The sense of something being off. I may fit in, in some cases temporarily, but being at total ease seems like an elusive idea rather than a concrete state of being in so many circles and groups I've found myself in. And the truth is, it sucks energy way more than you'd like. I've been too much of a "good girl", too introverted, too assertive, too Christian, too much in my world, too ambitious, too academic, too artistic, not enough of a social drinker, not interested in the right stuff, and the list goes on. So what is the opposite of "twisting yourself into a human pretzel in order to get them to let you hang out with them", as put by Dr. Brené Brown? To be seen and accepted as you truly are, with your inherent values, quirks, fears and all, and showing up accordingly. This is belonging, the antidote to trying to fit in. Ah, such a romantic cliché. Or is it?
I think we're far enough in our journey to justly say that belonging is, indeed, at the core of what we need in life. As I've been going through a not-so-minor-kinda-quarter-life crisis-thing, I've realized its importance even more. The older I get, the less energy I care to exert over trying to fit in. Not without trouble, I assure you, since I do occasionally get terrible hangovers of FOMO (fear of missing out) and feeling left out or behind, but fighting myself to keep up with my false social urgencies has grown evermore tiresome.
In truth, I'm in the phase of really gathering and cherishing a circle of friends I truly feel seen and accepted by. Those I don't need to fake around, play a role or fake being interested in something I'm not. It takes time, it takes courage and it takes a heck of a lot of self-acceptance (which is still a process). I have a deep desire to be vulnerable as the imperfect self I am with people that wish to do the same, and perhaps inspire and encourage others to do the same. 'Cause feeling like a twisted pretzel never really helped anyone. At least outside yoga class!
......................................................................................................................
Joukkoon sopiminen ei tarkoita kuulumista ja hyväksyntää
Saatat tietää sen tunteen. Tunteen siitä kuin olisi venytettynä, ikään kuin työskennellen ylimääräistä sopiakseen joukkoon, vallitsevaan tilaan tai joukon sosiaaliseen dynamiikkaan. Kameleontit sen tietävät parhaiten, vaikkakaan ei tarvitse olla kokoaikainen hyper-adoptoituja tietääkseen mistä puhun. Tätä me sosiaaliset eläimet teemme: arvioimme tilanteen and hetkessä muokkaamme itseämme sopiaksemme joukkoon, toivoen olevamme tervetulleita. Ja hyvänen aika, jos emme yrittäisi, olisi riskinä ulosjääminen ja mahdollisuus ettei selviytyisi. No, ainakin joku tuhat vuotta sitten asia oli jotakuinkin näin.
Minulle kyseinen tunne on ollut jatkuvaa seuraa varmaan lukiosta tähän päivään asti. Tunne siitä, että kaikki ei ole ihan kohdillaan. Toisinaan saatan istua joukkoon, ehkä hetkellisesti, mutta se tunne täydestä vapaudesta ja helppoudesta vaikuttaa olevan enemmän hatara idea kuin konkreettinen olemisen tila monissa ympyröissä ja joukoissa, joista olen itseni löytänyt. Ja totuus on, että se imee energiaa paljon enemmän kuin haluaisi. Olen ollut liian "kiltti tyttö", liian introvertti, liian itsevarma, liian kristitty, liian omissa maailmoissaan, liian tavoitteellinen, liian akateeminen, liian taiteellinen, en juo tarpeeksi ollakseni seuraksi siinä, en ole kiinnostunut oikeista asioista, ja niin edelleen.
Mikä siis on vastakohta sille, että "vääntää itsensä ihmis-pretzeliksi (suolarinkeliksi) saadakseen muiden hyväksynnän ja luvan hengata heidän kanssaan", kuten ihmistutkija Brené Brown sen ilmaisee? Olla nähty ja hyväksytty sellaisena kuin olet, arvoinesi, oikkusi ja pelkosi päivineen ja toimia sen mukaisesti. Tätä on kuuluminen, joukkoon sopimisen ja sen jatkuvan yrittämisen vastakohta. Oi miten romanttinen klisee, vai onko? Luulenpa, että olemme tarpeeksi pitkällä matkallamme voidaksemme oikeutetusti sanoa kuulumisen olevan ihan sen ytimessä mitä tarvitsemme elämässä. Nyt kun olen käynyt tänä vuonna läpi jonkinlaista ikäkriisiä (lue: kuka mä oikeesti oon?-kriisiä), olen tajunnut sen tärkeyden vielä kirkkaammin. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän jaksan kuluttaa energiaani yrittämiseen kuulua joukkoon. Vakuutan etten kuitenkaan ongelmitta; onhan minulla kuitenkin välillä järkyttäviä FOMO (fear of missing out= "mitä mä missasin"-pelko) krapuloita ja koen välillä inhottavasti olevani ihan ulkona kaikesta. Silti itseäni vastaan taisteleminen, jotta voisin pysyä epätodellisten sosiaalisten kiireellisyyksien tahdissa, tuntuu aina vaan rasittavammalta.
Oikeastaan olen siinä vaiheessa, että haluan kerätä ja vaalia ystäväpiiriä, jossa todella koen olevani nähty ja hyväksytty. Niitä, joiden kanssa ei tarvitse feikata, pitää yllä roolia tai teeskennellä olevansa kiinnostunut asioista, joista ei tosiaan ole. Se vie aikaa, vaatii rohkeutta ja himputin paljon itsehyväksyntää (edelleen prosessi). Koen syvää kaipuuta saada olla haavoittuvainen tällaisena epätäydellisenä versiona kuin olen ja niiden kanssa, jotka haluavat samaa, vieläpä samalla muita inspiroiden ja rohkaisten. Kun tosiaan ei se oikein hyvää tee vääntää itseään suolarinkeliksi. No, ainakaan joogatunnin ulkopuolella!