(Scrollaa alas suomenkieliseen versioon)
First confession: I love lists. Lists of things to do, lists of potential projects, lists of how-to's, lists of gratitude...you name it. I dare say this is a way for me to control what is controllable or, at least, give myself the impression of being in control; of staying on top of my game. Naturally I perked up considerably for 2018 with as clear (written) goals I had the courage to think possible. For the record, 2018 was a huge year of growth for me personally for many reasons:
1. I carried through my scary vision of performing a gig with (almost) exclusively my own songs (yikes!) and did it many times after.
2. With the help of many amazing people, I released my first single "A Rose & A Bird" with a music video that's worth more than through me is receiving
3. I finally graduated from Pop & Jazz Conservatory after dealing with a health issue for 3 years
4. I released my second single pack "Sincerely Yours" and took a concrete step towards transparency and vulnerability ( 2 of my core values). But did I check all my to do's and goals for the year? No.
Second confession: I hate lists. They constantly remind me of what I should be doing, what I could be doing, what I haven't stayed on top of. Don't get me wrong: I absolutely believe in the power of writing down your goals and importance of creating a game plan for that important project of yours. And many things I write down as goals do get done. But heck, there are days it feels like these empowering lists drive me nuts, or better yet, laugh at me: "Ha, I'm still here, unchecked, untouched". Some days the anxiety has left me crumbled on the floor, blood pumping through my veins as if I was running away from a tiger. What?? Get a hold of yourself girl! Maybe this is a question of personality/level of neuroticism but lemme tell you the struggle is real (I'll let this saying die along with 2018). As the year is now closing and I'm gearing up for 2019, I wanted to deal head on with my "shame" of unmet goals and expectations I had for this year. First of all, I know for many people this does cause real feelings of shame. Many dispositions cause this: 1. your identity/feeling of worthiness is deeply or covertly tied to your accomplishments (not always obvious). 2. comparing yourself in social media gives you a "they're all ahead of me" - blow. 3. you feel like you can't trust your capabilities since you couldn't do all the things. 4. you feel like you're trying to be someone your fear you're not (impostor syndrome). Well there's a list I can confidently check.
Third confession: Despite being reminded on a regular basis that I am enough, I still often fall into the same pit of demanding too much, expecting I can do it all. It's not that I don't know this. It's easier to fall into a pit than jump over it just on the verge. I know you know what I'm talking about. But I'm learning to let go of control. To take action towards this, I had put a constant reminder on my phone this fall that popped up twice a day: "I am enough". Sound stupid? Who cares if it works. And it actually did. With a heck lot on my plate this fall/winter, I managed to not care so much about school success, for example. Many music related goals didn't pan out. Even though many did, of course I thought more about the ones that didn't. Nothing in life goes exactly according to plan and many things can't come to pass before certain lessons have been learned. Many things don't depend on me alone. And I've decided that's ok. And really, that is ok. If it wasn't, this beautifully imperfect life God gave us would automatically render worthless (when worth is tied to accomplishments). And worthless it certainly isn't.
Have you dealt with similar feelings? How can you give grace to yourself now that 2018 comes to an end? Can you look back on 2018 with a grateful heart?
Photos: wix & Nelly Tatti Photography ( https://www.instagram.com/nellytattiphoto/ )
---
Annatko itsellesi armoa?
Tunnustus: rakastan listoja. tehtävä-listoja, projekti-listoja, ohje-listoja, kiitollisuus-listoja jne. Voisinpa väittää jopa, että listojen kirjoittaminen on tapani kontrolloida mitä voin, tai ainakin se antaa koukuttavan kkontrollintunteen. No, luonnollisesti tsemppasin itseni vuoteen 2018 niin selkeiden tavoitelistojen kanssa kuin vaan uskalsin. Tiedoksenne, 2018 oli kova kasvun vuosi mulle monella tapaa: 1. Toteutin mua pelottavan vision keikasta pelkästään omilla biiseillä (apua!) ja teinkin sen monesti sittemmin. 2. Monen upean ihmisen avulla julkaisin ekan sinkkuni " A Rose and A Bird" sellaisella musavideolla, joka ansaitsisi paljon enemmän kun mitä mä voin antaa. 3. Valmistuin vihdoin pop & jazz konsalta kolmen vuoden kipukamppailujen jälkeen. 3. Julkaisin tokan sinkkupaketin "Sincerely Yours" ja jaoin siinä samalla mulle vaikeasta aiheesta julkisesti (läpinkäyvyys ja haavoittuvuus on mulle tärkeitä arvoja, joita haluan tuoda enemmän esille). Mutta sainko kaikki to do- boxit ruksittua kuluvana vuonna? No enpä.
Toinen tunnustus: vihaan listoja. Ne muistuttavat mua jatkuvasti siitä, mitä pitäisi tehdä, mitä nyt voisin olla tekemässä, mitä en ole tehnyt niin kuin pitäisi. Ethän käsitä väärin: ehdottomasti uskon, että kirjoittamalla selkeitä tavoitteita ja luomalla suunnitelman tavoitteeseen pääsyyn moninkertaistat todennäköisyyden unelman toteutumisesta. Monet asiat tavoitelistoillani ovat toteutuneet. Mutta on sitten niitä päiviä kun tekisi mieli repiä listat niiden nauraessa mulle: " Haha, täällä vielä ollaan - toteutumattomana, koskemattomana". Joinain päivinä ahdistus vie mut vatsa kippurassa lattialle, kun sydän hakkaa toistasataa, ihan kuin juoksisin tiikeriä karkuun. Täh?? Ryhdistäydy nainen! Ehkä on kyse persoonallisuudesta/ neuroottisuuden tasosta, mutta the struggle is real (tuo sanonta kuolkoon vuoden 2018 mukana).
Nyt vuoden tullessa päätökseen haluan käsitellä omaa "häpeän" tunnettani, jonka nuo vuoden toteutumattomat odotukseni jotenkin aiheuttavat. Monelle tämä aiheuttaa todellisia häpeän tunteita. Tämän taustalla voi olla moni asia:
1. identiteetti/ tunne omasta arvosta on syvästi tai "salaa" kiinni saavutuksissa tai tekemisessä (ei aina ilmeistä).
2. itsensä vertailu muihin sosiaalisessa mediassa aiheuttaa "ne on kaikki mua edellä" - täräyksen.
3. tuntuu, ettei voi luottaa omiin kykyihin/itseensä, kun kerran ei saanut tehtyä kaikkea mitä piti.
4. tuntuu, kuin yrittäisit olla joku tai jotain, vaikka pelkäät, ettet ole sitä ( huijarisyndrooma).
No, siinäpä onkin lista, jonka joka kohdan voin ruksia!
Kolmas tunnustus: huolimatta siitä, että tiedän riittäväni, kävelen usein samaan liian vaatimisen miinaan; luulen pystyväni kaikkeen tähän. Ei niin, etten tietäisi miten asiat on. On vain helpompaa pudota kuoppaan, kuin hypätä yli juuri sen reunalla. Tiedän, että sä tiedät mistä puhun. Opettelen siis edelleen irtipäästämistä. Päätin syksyn alussa ottaa yhden askeleen lisää kohti tätä ja lisäsin kännykkääni kahdesti päivässä ponnahtavan muistutuksen: "mä oon tarpeeksi". Kuulostaako tyhmältä? Ei sillä ole mitään väliä, jos se toimii. Ja kyllähän se toimi. Huomasin eron suhtautumisessani koulumenestykseen ja siellä itseltäni vaatimiseen. Pystyin henkisesti päästämään enemmän irti, vaikka tehtävää oli enemmän kuin aikaa.
Monet musiikkiin liittyvät tavoitteeni (eli tärkeimmät tavoitteeni) eivät toteutuneet tänä vuonna. Ja vaikka moni toteutui, monesti sain itseni kiinni ajattelemasta vain niitä, jotka eivät toteutuneet. Mutta mikään ei elämässä mene täysin suunnitelman mukaan, jotkut asiat eivät voi tapahtua ennen kuin tietyt asiat on opittu. Moni asia ei riipu pelkästään itsestäni. Ja se on ok. Tietysti, jos se ei olisi, tämä Jumalan antama kauniin epätäydellinen elämä tuntuisi turhalta tai arvottomalta (jos arvo on kiinni saavutetuissa asioissa). Ja sitähän elämä ei ole.
Ootko sä kokenut samanlaisia tunteita? Miten sä voit antaa itsellesi armoa nyt vuoden lopussa ja toisen alussa? Mistä oot kiitollinen vuodessa 2018?